Vaiko molempia? Top 100 ruokablogit -sivuston aktiivibloggaajat käynnistivät toukokuun ajaksi Hävikistä herkuksi -kampanjan, jonka tavoitteena on antaa lukijoille vinkkejä ruokahävikin vähentämiseksi ja hävikkiruokien tuunaamiseksi entistä ehommaksi herkuksi. Loistava ajatus ja hyvin kannatettava.
Rouva on seuraillut kampanjointia omalta ulko-orbitaaliltaan ja miettinyt, miksi tuo aihe ei lainkaan nappaa? Ehkä se johtuu siitä, että en itse pidä tähderuuista enkä näe suurtakaan oivallusta tuoreen ruoan ja tähteiden yhdistämisessä, joka mielestäni vastaa määritelmää ”keskimääräisestä”: toinen käsi lieden kuumalla levyllä ja toinen pakastimessa.
Suuri vastenmielisyyteni tähteitä kohtaan juontuu jo lapsuudesta, kun näin ja etenkin haistoin mummuni jääkaapin. Mummun kotihengetär Raakel oli huolellisesti laittanut pienetkin ruoan rippuset emaliastioihin ja peittänyt ne nurinpäin käännetyillä leipäpusseilla. Tuorekelmun kaltaiseen tuhlailuun kun ei mummulla sorruttu! Säästäväisyyden hyve ei kuitenkaan pelastanut kumpaakaan; molempien naisihmisten kohtaloksi koitui syöpä.
Näin mutkan kautta pääsen siis kiinni omaan vastenmielisyyteeni vanhentuneita tai vanhenemassa olevia ruoka-aineita kohtaan: niiden mikrobiologinen laatu ei vastaa tuoretta ruokaa. Hävikkiruoat tulisi jäähdyttää nopeasti kylmähauteissa ja suojata huolellisesti esimerkiksi hapelta ja huoneilman homeitiöiltä. Meillä ainakin välillä ruoka jää aterian jälkeen pöytään jäähtymään, kun siirrymme aterialta ”digestoimaan” olohuoneen sohvalle. En ole kunnon emäntä, joka huolellisesti paneutuisi ruokien säilytysratkaisuihin.
En silti ole sitä mieltä, että meidän kotitaloudestamme kannettaisiin roskiin neljä kiloa ruokajätettä kuukaudessa (= MTT:n tutkimustulos). Kyselin aiheesta Herralta, joka yleensä hoitaa roskapussikeikat, ja hän oli samaa mieltä. Useimmin tähdeosastolta löytyy jostakin syystä ruisleipää. Toinen ongelmatuoteryhmä ovat hapanmaitovalmisteet, joissa päiväykset tulevat vastaan (ja niitä kyllä satunnaisesti käytän parasta ennen -päiväyksen jälkeenkin). Kolmas osasto ovat virheostokset, sillä uteliaana ihmisenä haluan kokeilla uutuustuotteita. Varsin usein ne eivät vastaa mielikuvaani ja jäävät sitten pyörimään kaappeihin.
Kuten olen jo aiemmin tänä keväänä kertonut, olemme pyrkineet Herran kanssa järkeistämään ruokakulujamme. Tämän blogikirjoituksen kuvakooste kertoo hankkeesta. Olen siirtynyt arki- ja viikonloppuruokien erotteluun, jossa keskeisin juttu on pääraaka-aineen hinta. Arkisin sen rajana on ollut noin kuusi euroa, viikonloppuisin rajaa ei varsinaisesti ole. Silloin ruoanlaitto onkin lähinnä harrastustoimintaa ja blogipäivitykseen tähtäävää.
Viikonlopun ruoista tähteitä ei pääsääntöisesti jää, koska ne ovat silkkaa herkuttelua. Viikolla ei ole niin nöpönuukaa, jos kahden hengen taloutemme nakkaa ylimääräisen perunan tai muun komponentin poistoihin, sillä siitä ei venyttämälläkään saisi kahdelle uutta ruokaa. Tai siis saisi, jos lisäisi tuoretta ruokaa joukkoon, mutta kuten jo edellä perustelin, en siihen ryhdy.
Kuuden euron taktiikalla saa aikaiseksi yllättävän monipuolista ruokaa. Monessa niistä on etuna se, että teemme työtä kotona, jolloin voin laittaa hitaasti kypsyvän ruoan tulemaan jo hyvissä ajoin ennen ateriaa. Emme siis tarvitse puolessa tunnissa valmistuvia aterioita, jossa jo sinänsä syntyy otollinen säästömahdollisuus.
Aivan tukitavalliset kotiruoat, kuten nakki-, bolognese– ja sianlihakastike, lihamakaronilaatikko, Janssonin kiusaus ja useimmat keitot (gulassi-, sipuli- ja hernekeitot) mahtuvat kuuden euron ”kustannusikkunaan”. Porsaan ulkofilettä on melko usein tarjouksessa kokonaisena noin kuuden euron kilohintaan. Silakat fileenä jäävät samaan hintakategoriaan, kokonaisina vaivattakin. Vastikään löysin ahvenia, jotka olivat kilohinnaltaan 5,90 euroa. Pastaruoat ovat edullisia (kuvassa pastasalaatti), koska makuaineita ei tarvita suurta määrää. Perunat puoltavat paikkaansa edullisina ateriakomponentteina – etenkin rospuuttoaikaan, kun vihannesten maku ja hinnat ovat karseita.
Tämä tarina ei siis ollut kirjoitettu elvistelymielessä, vaan omaa pohdintaani omista valinnoistani. Ja täytyy myöntää, että Hävikistä herkuksi -kampanja on aiheuttanut Rouvassakin aivan selkeästi huonoa omatuntoa – kuten varmasti oli tarkoitus!
Voi miten huikean kaunis aamu tänään olikaan! Herra lähti Helsinkiin työmatkalle kuuden jälkeen ja nousimme varhain. Pitäisi taas saada valveillaolorytmi kohdilleen, koska meistä on ehtinyt kehkeytyä yökukkujia viimeisten kahden vuoden aikana.
Tänään on muuten aivan erityinen päivä, sillä tasan kaksikymmentä vuotta sitten olemme Herran kanssa tavanneet ensimmäisen kerran. Eipä olisi silloin voinut kuvitella tätä päivää…
Rouva Raadelmasta 
Hävikistä herkuksi -tavoite on toteutunut: keskustelu on kampanjan parasta antia! Mutta huono omatunto ei taatusti ole tavoitelistalla ollut. Innostuminen ja innostaminen sen sijaan ovat tavoitteiden kirkasta kärkeä.
Keskustelua onkin syntynyt oikein kiitettävästi, kiitos teille aktivisteille! Ehkä tuo syyllistyminen on vain luterilainen tapa reagoida asiaan.
Muistan hyvin mummini jutut siitä, kuinka heille lapsena syötettiin homeista leipää, kun pois ei haluttu heittää mitään ja ruuasta varmasti oli välillä tiukkaa. Lapsille vain sanottiin, että tuleepa sitten parempi lauluääni. Itse en todellakaan moiseen ryhtyisi, toksiinit ja mikrobiologiset reaktiot kun eivät aina tosiaankaan ole silmin tai muilla aisteilla havaittavissa.
Mullakin tuppaa helposti vanhentumaan nuo hapanmaitotuotteet. Ratkaisuna olen käyttänyt pakastamista hyvissä ajoin. Ja olenpa vielä koittanut laittaa ne sitten pienempiin satseihin, helpompi sulattaa ja käyttää. Tämäkään kikka ei toki toimi kaikkeen ja eihän sinne pakastimeenkaan määrättömästi mahdu.
Ja tuo mainitsemasi ennakkosuunniteluhan on parasta hävikistä herkuksi-toimintaa! Ei hävikkiä vaan pelkkiä freesejä herkkuja. 🙂
Ihan samaa muistan minäkin noista lauluäänistä ja homeisista leivistä, hilloista ja muista elintarvikkeista, joista homeosan sai helposti poistetuksi. Olen aikoinani opettanut mikrobiologiaa keskiasteella ja havahtunut juuri noihin ei-aistinvaraisesti havaittaviin muutoksiin ruoka-aineissa.
Miksiköhän ennakkosuunnittelu on niin epäluontevaa? Olen nyt pakottanut itseäni siihen, mutta mikään ilon lähde suunnittelusta ei ole muodostunut. On niin paljon hauskempaa heittäytyä ostoksilla sesonkituotteiden viemäksi. Kassalla sitten huomaa innostuneensa vähän liikaakin… 😉
Hyvä blogiteksti ja kiintoisa aihe. Pani oikein mietityttämään oman huushollin toimintaa, kun tuntuu, että se usein pyörii autopilotin varassa. Emme mekään kauhean monta kertaa peräkkäin halua samaa ruokaa syödä ja itse asiassa aika harvoin on sellaisia jäännöksiä, joista voisi taikoa uuden aterian osasen. Paras esimerkki on ehkä broileri: jos siitä jää illallisen jälkeen rippeitä, niin laitan seuraavan päivän salaattilounaaseen, jonka otan töihin. Toinen on keitetty riisi, jota meillä on pari kertaa viikossa ja yleensä sitä tulee tehtyä tarkoituksella sen verran, että seuraavana päivänä saamme ”fried ricea” nopeasti valmiiksi. Koska ruoan haaskaaminen ei ole kivaa, niin yritän valmistaa jotakuinkin vain sen verran, kun arvioin kolmihenkisen perheemme syövän. Tuntuu, että välillä menee niin naftiksi se määrä, että puolen tunnin sisällä ateriasta kuulen keittiöstä kolinaa, kun Seniori käy laittamaan itselleen ramen-nuudeleita…
Suunnitelmatalous ei oikein sovi minunkaan menttaliteetilleni, vaikka hyvin toteutettuna se voisi varmaan vähentää hävikkiä. Mutta jos en koe nykyisiä hävikkimääriä ongelmana, niin jääköön sitten…
Ruoan määrän arvioiminen vaatii kyllä aikamoisia ennustajaeukon ominaisuuksiakin, kun välillä tuntuu, että jokin ruoka uppoaa kohteeseen hyvin ja seuraavalla kerralla ei.