Jos ihminen on tehnyt pari viikkoa putkeen töitä, potenut samalla flunssaa ja aloittanut päänsä siivoamisprojektin, voi olo olla tällainen. Ei ajatuksen ajatusta. Tyhjyys vain humisee korvien välissä (siis jos olisi korvat tällä tyypillä).

Vaan sainpahan tänään todistuksen syksyn touhuista! Kahdeksan opintopisteen edestä tuli kirjoitettua tarinoita, luettua oheiskirjallisuutta ja kurssikavereiden tekstejä. Sekä keskusteltua netissä kirjalllisuudesta, kirjoittamisesta ja luovuudesta. Ja etenkin oman luovuuden puutteesta ja kirjoittamisen kivulloisuudesta.

Suosittelisin lämpimästi tuota Helsingin yliopiston Palmenian luovan kirjoittamisen verkkokurssia, mutta eipä paljon kannata. Meidän kurssimme oli Palmenian historian viimeinen. Vaan voinpa ainakin kiittää opettajaamme Joonas Konstigia ja kurssikavereitani!

Viime syksy oli jotenkin rankka, enkä oikein ymmärrä miksi. Joulun alla huomasin, että tarvitsisin lomaa itsestäni. Ajatukset kiersivät samaa rataa, maailman lyhyintä kehää.

Aloitankin tämän vuoden tekemällä päähäni suursiivouksen! Tämänpäiväinen Helsingin Sanomien artikkeli psykiatri Antti S. Mattilasta avaa juuri sopivasti omia ajatuksiani. Kyse on näkökulman vaihtamisesta ja vanhojen vellontojen jättämisestä taakse.

Voi siis olla, että en ehdi toimia Rouva Raadelmana vähään aikaan. Vanhoja reseptejä löytyy arkistosta ja hakuja voi tehdä myös sivuston alalaidan kolmiotäpän takaa.

Tässä kuitenkin pieni näyte syksyn kirjoituskurssin tuotannosta. Tiedättehän sellaiset (kammottavat) viinilasit, joihin on kaiverrettu Tommy Tabermannin runoja? No, ne pääsivät tyyliharjoituksessani keskeiseen rooliin. Vähän noloa, mutta olkoon…

Kevätihme

Sinä keväänä kaikki sujui hyvin, kuin ihmeen voimalla. Jukka sai uuden työpaikan pian irtisanomisensa jälkeen, ja Annin parin vuoden työttömyys päättyi pitkään sijaisuuteen pääkaupunkiseudulla. Vanhat kotipaikkakunnat, hankaluudet ja ihmiset jäivät taakse, kun keski-ikäinen nuoripari aloitti elämänsä Itä-Pasilan pikkuisessa kaksiossa.

Yhtenä arki-iltapäivänä Jukka ja Anni poikkesivat ruokaostoksillaan halpatavarakauppaan. Kattilaa oltiin hakemassa, mutta uusiokodista puuttui paljon muutakin. Mihinkään ylelliseen ei ollut varaa. Poistohyllyä penkoessaan Annin käsi osui ruttuiseen muovipakkaukseen. Siinä näytti olevan kaksi viinilasia.

”Jukka, katso! Mikä teksti näissä laseissa on?”

”No höh, sehän on meidän lauseemme.”

Illalla, juhlan kunniaksi, lasit täytettiin punaviinillä. ”Ihmeitä ei pidä odotella, ihmeitä pitää tehdä”.

Merkilline kevät

Noo, se kevät ny koitti varhasest, ja nimpal kummallisi asjoi tapahtus yhrel Jukal ja Annil. Hee olivat juur muuttanneet Helsinki, siihe Pasila. Nii, ko heitil oli siäl piän kämppä, semmote kaksjo.

Jukka oli saanu uure työpaika ja Anni kans, simmotte sijaisuure. Heitil ol aikas tiukkaa, ja pihrata piti yhres jos toisessaki asjas.

Kerra heet sit poikkesiva halpahallis, ja kui ollakka, Anni löys siält nimpal koriat klasit.

”Jukkaa, tul kattoma, mitä mää löysi!” huikkas Anni siält löytölaari nurkalt.

”No kato peijona, kyl ovakki hianot”, vastas siihe Jukka.

Ja illalla sit hee lasettiva oikke punaviini heiti hianoihin klaseihinsa ja lukiva se teksti viäl kertta: ”Ei ihmei pirä orotta, niit pittää tehrä vaa”.

Huom! En ole åboriginaali. Pyydän nöyrästi anteeksi murrevirheitäni 🙂

Kuulemiin siis joksikin aikaa!