Nyt seuraa rutinaa ja valitusta, ”Hyvän mielen viikkoa” viettävät jättäkää lukematta.

Kaikki te, jotka muistatte K-Kaupan Väiskin, muistatte varmasti myös tarinat siitä, että heimoveljemme Virossa katselivat omatekoisilla antennivirityksillään Suomen television ruokamainoksia kuola suupielistä valuen. Rouvasta tuntuu parhaillaan siltä, että tilanne on kääntynyt päinvastaiseksi: milloin olette viimeksi nähneet lähikaupassanne kunnollisesti varustetun lihatiskin?

Aihe konkretisoitui Rouvalle viime lauantaina, kun piipahdin paikkakuntamme pienempään markettiin aikomuksenani ostaa jotakin naudanlihaa. Mielessäni ajattelin pientä paistipalaa, suikaleversiokin kelpaisi. Höh. Kaupan ainoa naudanlihatuote oli suojakaasuun pakattu jauheliha. Jäi gulassikeitto keittämättä.

Siinä isommassakin markettikaupassa, jossa sentään on palvelutiski, on lihalaatujen valikoima melko suppea. Jos esimerkiksi haluaisin keittää lihakeittoa, ei luista naudanlihaa ole suinkaan päivittäin tarjolla. Ja jos on, se on todennäköisesti valmiiksi pilkottua ja ”makuluulla” varustettua – yksi luunsiru paketissa mukana. Lapaa tai etuselkää ei tarvitse kuvitella löytävänsä pakkausnimikkeistä.

Päivittäisvalikoimasta löytyy jauhelihaa, jotakin possunlihaa suikaleina ja mahdollisesti filettä ehjänä, naudan paistia suikaleina ja leikkeinä (ei aina jälkimmäistä) ja sitten broileria lähinnä maustekastikkeissa ja suikaloituna. Viikonlopuksi valikoima laajenee pihveihin ja leikkeisiin. Lienee melko tavanomainen ”kattaus” melkei minkä tahansa suomalaisen taajaman ykkösmyymälässä.

No, se mikä Rouvaa mättää, on ”koira syö häntäänsä”-tilanne: kun ei ole toivomaani tuotetta tiskissä, ostan jotakin tyrkyllä olevaa korvikkeeksi. Josta joku jossakin keskusliikkeen konttorissa päättelee, että jee, tällä on kysyntää! Tätä lisää myyntiin.

Ja juu, tiedä että tilaamalla etukäteen ystävällinen kauppias hommaa ihan mitä vaan, tai että ajamalla isompaan markettiin tai kauppahalliin tai lihamyymälään saa tarvitsemaansa. Vaan kun en ihan tavallisena arkipäivänä haluaisi tehdä noista ylimääräsistä toimenpiteistä mitään!

En siis lainkaan ihmettele, että suomalainen ruokakulttuuri kuihtuu. Nuorempi sukupolvi ei minkään naudanlavan perään itke, joten tilanne korjaantunee itsestään, kun meikäläiset siirtyvät ajasta ikuisuuteen.

Mahtaakohan tämäkin ruokapolitiikan vinoutuma pohjimmiltaan johtua Suomen vähittäiskaupan keskittymisestä vain kahden merkittävän toimijan keskinäiseksi kisailuksi? Se sama syy, jonka vuoksi kauppakassi tuntuu viikko viikon jälkeen kalliimmalta – ja tätä rataa myös tylsemmältä!

Ugh. Olen puhunut. Tämä rutkutus ei vaikuta mihinkään. Jatketaan ”Hyvän mielen viikkoa”.

(- ja menköön koko tarina kuumehoureilun piikkiin. Kolmas päivä menossa.)