Lopetin edellisen blogipäivitykseni näyttötutkintotoiveissa, ja nyt olen ollut puolitoista päivää niin ahdistunut, etten muista milloin viimeksi.
Korjattavaa tai täydennettävää tuli portfoliooni niin työn suunnittelun, toteuttamisen kuin valmiin sivuston testaamisenkin osalta. Ihan ymmärrettävää, ettei ”taistelun tuoksinassa”, näyttötöitä kiireellä valmistaessaan, tule kirjattua ylös noita juttuja – saati sitten laadittua niistä asianmukaisia dokumentteja. Ovat toteutettavissa jollakin aikajänteellä ja jollakin, vielä kadoksissa olevalla, motivaatiolla.
Eniten jäin ihmettelemään myönteisen palautteen niukkuutta. Ainoa maininnan arvoinen hyvä asia Rouvan suorituksessa oli tähänastinen työkokemukseni.
Vanhana pedagogina (ihan oikeasti minulla on loppututkinto kasvatustieteestä) muistan, että opettajia opastettiin nostamaan esiin jotakin myönteistä kaikessa arvioinnissa, joka kohdistuu opiskelijan tai oppijan tekemiseen. Ja että se olisi syytä tehdä arviontitilanteessa ensimmäiseksi, jonka jälkeen päästäisiin rakentavaan kritiikkiin. Lisäksi silloin vuosia sitten, kun toimin perusasteella opettajana, painotettiin oppimisesta syntyvää iloa. Sitä pidettiin motivointivälineenä. Ehkä se on jo vanhentunut teoria? Tai ehkä sen ei katsota pätevän aikuisopiskelijoihin?
Hölmöyksissäni menin näyttötutkintohaastattelussa vielä kertomaan Herran ja Rouvan yrittäjyyssuunnitelmista. Kalseahko palaute oli liiketoimintasuunnitelman tarkistaminen niin, että web design ei ainakaan ole yrityksemme ensisijainen toimialue.
Ennen tuohon tutkintohaastetteluun lähtemistä kuuntelin tuoreen presidenttimme ensimmäistä virallista puhetta. Olin niin hyvilläni, että nuorison syrjäytymisen ehkäisyyn tullaan paneutumaan tasavallan ylimmältä hallintotasolta. Nyt tulee etsimättä mieleen, että minkälaisia tukitoimia tarvittaisiin 50 +-ikäisen ihmisen syrjäytymisen estämiseen?
Jos henkilökohtaisena ”rakenneratkaisuna” päättää täydentää osaamistaan kouluttautumalla, ja sitten suunnittelee yritystoimintaa itsensä työllistääkseen, kaipaisi siihen ennen kaikkea kannustusta. Keski-ikäisen syrjäytyminen ei tule yhteiskunnalle ihan yhtä tyyriiksi kuin parikymppisen, mutta inhimillisesti katsoen se on aivan yhtä väärin.
Jokaisella on leiviskänsä hoidettavanaan. Toivoisin, että voisin nämä elämäni loppuvuodet tehdä mielekästä työtä, josta mahdollisesti saisi vielä säällisen korvauksenkin. Talentin osalta tilanne tuli tällä viikolla selväksi. Painolasti niskassa on nyt ainakin 3 000 sekeliä.
Rouva Raadelmasta 
Tälleen sivusta seuranneena voin sanoa, että Rouva on ottanut hurjia harppauksia ja saanut asioita skulaamaan armotomassa kaikki tai ei mitään binääri-maailmassa. Sillä taidolla on todellista vaihtoarvoa, ja merkitystä enempi kuin lautakuntien arvioilla.
Ehkä koulutukseen voisi suhtautua kuin Sauli. Tuoreessa hesarin kk-liitteessä hän kertoo rimarama selviytymisestään, lähinnä yrittäen vältellä luokalle jäämistä. Ilmeisesti opinnot ja valmistuminenkin meni samalla kaavalla. Fokus oli jossain etäämmällä.
Olen samaa mieltä siitä, että keski-ikäistä ei saa sorsia. Siihen kohtaan ankaria tukitoimia, niin jaksetaan tehdä sitä duunia sitten vaikka sata vuotiaiksi, jos saadaan pientä liekaa laatia omaehtoisesti työnteon raamit.
Meet vaadimma tätä. Vive la revolution ja sitä rataa.
p.s. Rouva rules ok weedeenä!
Barrikadit tässä ovat oikeasti tulleet mieleen!!! Miten se meneekään ”Silence of the good people”? Alkaa tulla mitta täyteen, mutta jonkinlainen kasvatus tai muu asennevamma estää vaatimasta itselleen. Nynnynä sitten vaan hyväksyy kaiken hiljaa, josta joku kusipää voi saada sen käsityksen, että asiat ovat hyvin. Eikä valtaa anneta, se on otettava. Ugh. Olen puhunut ja nyt taas vaikenen ”sivistyneesti”.
Hyvin mielenkiintoista pohdiskelua tuo keski-ikäisten vs nuorten syrjäytyminen ja että ovat yhtälailla huomionarvioisia! Niin on! Totista totta! Sopii Saulinkin huomioida.
Keski-ikäisten syrjäytyminen tuli itselle vastaan jo 80-luvun lopun laman alkaessa, kun mm. pankkimaailmaa ravisteltiin Suomessa. Yksi tuttu joutui syrjään kolmenkymmenen vuoden uraputkestaan siinä vaiheessa eikä saanut sitä koskaan raiteilleen. Eiköhän ole jo eläkeikäinen tässä vaiheessa, mutta hänestä tuntui pitkään, että olisi ollut annettavaa vielä pitkään ja luulenpa hänen kantavan pistosta sydämessään lopunikäänsä.
Minä olen nostanut hattua moneen kertaan Rouvan sisukkuudelle löytää uusia raiteita ja uskon, että Rouva rules jatkossa. On se niin hyvistä aineksista tehty!
Melko samankaltaista kuin tuo 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun sekamelska talouselämässä täällä Suomessa on ollut koko 2000-luvun. Väkeä on vähennetty vähän joka alalla juuri noiden rakennemuutosten vuoksi, viimeisimpänä nyt tänä vuonna nokialaisia. Salossakin, Saulin kotiseudulla, uutta uraa etsii noin tuhat ihmistä.
Jos ikä alkaa numerolla 5, katsotaan ihminen auringonlaskua kohti kulkevaksi vanhukseksi, johon ei kannata enää satsata piakkoin tapahtuvan eläköitymisen vuoksi. Toisaalta kohkataan työurien pidentämisestä. Milläs sitä pidennät, kun ei ole työtä? Ja kaiken lisäksi koko ajan on jankutettu suurien ikäluokkien vetäytymisestä työelämästä, ja siitä syntyvästä työvoimapulasta. Näkisi vaan senkin päivän.
Kyllä tässä sisua kasvaa, kun saa sappeaan niellä! Olen ainakin yrittänyt olla oman elämäni subjekti ja tarttua mahdollisuuteen uudelleenkouluttautumiseen. On varmasti totta, että en ole niin vikkelä ja taitava web designerina kuin minua iältään puolet nuoremmat nettinatiivit ovat, mutta olen ainakin saanut sivustoja bittimaailmaan ja minun mielestäni ne toimivatkin siellä. Ehkä noiden näyttöporukoiden pitäisi hieman soveltaa tutkintovaatimuksiaan meidän ikäihmisten osalta, jos eivät suoranaisesti kykene periaatteiltaan kannustamaan alalle. Enhän minä heidän suustaan leipää ole tulossa ottamaan.