– ja lämmintä ruisleipää saat! Harmi, ettei netin ylitse voi välittää tuoksuja. Kypsyvän hapanleivän tuoksu on jotakin aivan ainutkertaista. Todellinen lapsuuden muisto, tosin ei silloin meiltä kotoa, vaan läheisestä leipomosta. Luulin lapsena, että makeahko tuoksu tulee siitä, että Hongiston leipomossa Somerolla paistetaan hillomunkkeja.

Innostuin ruisleivän leipomisesta, kun viime torstain Turun Sanomissa oli aiheesta varsin pätevä artikkeli.

Tein joskus vuosia sitten itse hapanjuuren, mutta se muuttui omituiseksi, vaikka säilytinkin sen pakasteessa. Nyt onneksi Tuorlan maaseutuoppilaitoksen puodista sai ostaa kuivattua hapanleivän juurta. Juuri on peräisin Valtimolta Puukarin Pysäkki-nimisestä maatalosta ja kuulemma peräisin 1900-luvun alusta. Hyvin se toimi, mitä nyt vähän hiivaa törkkäsin mukaan, vaikka se ei kovin ortodoksinen ratkaisu ollutkaan.

Juuri kahden yön käyttämisen jälkeen.

Aloitin leivän valmistamisen sunnuntaina murentamalla kuivajuuren haaleaan veteen. Sitten ruokin juurta ohjeiden mukaisesti vedellä ja ruisjauhoilla muutamaan otteeseen. Tänään aamupäivällä juuri näytti tältä, eli se kupli ja tuoksui voimakkaasti happamalta.

Taikina ristinmerkkeineen.

Alustin taikinan Kemiön Myllyn karkeilla ruisjauhoilla, jotka leipoutuivat aivan erinomaisesti. Taikinaan lisäsin merisuolaa ja melko reippaasti kuminaa, joka minun mielestäni kuuluu lounaissuomalaiseen hapanleipään. Nakkasin joukkoon varmuudeksi pienen palasen hiivaa, mutta sitä olisi voinut laittaa enemmänkin. Kokemuksesta tiedän, että juuri tarvitsee ensimmäisellä kerralla vähän ylimääräistä boostia kohottaakseen taikinan.

Kun taikina alustaessa alkoi irrota kädestä ja kulhosta, painelin sen tasaiseksi ja tein pintaan perinteisen ristinmerkin. Sillä on paitsi siunattu taikina, myös päätelty kohoamisen aste. Jotenkin oudosti tunsin liittyväni vuosisataiseen Rouvien ketjuun ristinmerkkiä tehdessäni. Leipomisessahan tunnetusti jylläävät ”Korkeemmat Voimat”.

Kohonnut taikina leivinpöydällä.

Kohotin taikinaa pari tuntia lämpimässä paikassa, mutta se ei kyllä saavuttanut puolitoistakertaista volyymiaan. Ensi kerralla sitten. Vaivasin kononneen taikinan tasaiseksi leivinpöydällä.

Leipätekeleet.

Vähän oli leipomisen tekniikka hakusessa, ja kuten kuvasta näkyy, ei tullut ihan priimaa. ”Väitellessäni” kotitalousopettajaksi viime vuosituhannella teimme leipomojaksoilla kaikkia mahdollisia ruokaleipiä, ja silloin sujui limpun pyörittäminenkin ihan erilailla kuin tänään. Leipomisessa on paljon samanlaista motorista taitoa kuin missä tahansa fyysisessä lajissa, ja samalla tavalla taidot tahtovat unohtua harjoituksen puutteessa. No, neljä reikäleipää ja kaksi limppua sain muodostelluksi.

Leipä kohoamassa muovin alla.

Leivät on syytä kohottaamuovilla peitettyinä, jotta pinnat eivät kuoretu. Kuorettuminen taas aiheuttaisi leivän repeilemistä. Kohotusajaksi ohjeessa suositeltiin tuntia. Tässäkin vaiheessa huomasin juuren hienoisen tehottomuuden: leivät eivät kohonneet kummemmin.

Pizzakivi toimii arinana.

Laitoin vanhan kunnon pizzakiven uuniin ja kuumensin kokonaisuuden 275 C:n. Laitoin leivän kerrallaan kypsymään uuniin ja laskin lämmön 250 C. Reikäleiville riitti reilun vartin paistoaika, limput ovat vieläkin muhimassa uunin jälkilämmössä. En pistellyt leipiä, koska halusin kokeilla rustiikkia kohokuorista versiota.

Ja tässä lopputulos!

Kypsä leipä maistui juuri niin hyvältä kuin pitikin! Kiikutin ensimmäisestä paistosta Herralle viipaleen, jonka kuoren kohouman olin täyttänyt meijerivoilla. Hyvin teki kauppansa!

”Leiville” tämä ensimmäinen leipomus ei lyönyt, sillä juuren hinta (n. 7,50 euroa) vesitti tuoton. Vaan nytpä on juurta pakastimessa ja seuraava leipomus on rahallisesti jo plussalla. Muut arvot kyllä nostivat tämän kokeilun tasoa.

Ja tulipa vaan mieleeni, että aika tyyristä on vielä pitkän aikaa Herraseni kalasaaliskin. Pyyntivälineinvestoinnit edustivat aivan toista hintaluokkaa kuin juuritaikinan pala. Mutta mielihyvä lienee molemmissa yhtä suurta! Suosittelen molempia, ja nyt huomaan, että menipäs kristilliseksi tämä juttu…tosin meillä leipiä oli kuusi…