Syksyllä 2006 kokoontui Turun Kristilliselle opistolle kaksitoista naista aloittamaan ohjaajansa, psykoterapeutti Pepi Reinikaisen johdolla elämänkaarikirjoituskurssiaan. Alku oli hankalaa (ainakin minulle), mutta ”lopussa kiitos seisoi” kuten lasten satukirjassa aikoinaan sanottiin. Kurssia kesti pitkälle kevääseen 2007, jonka jälkeen osa kirjoittajaporukasta on satunnaisesti kokoontunut ja muutenkin vaihtanut keskenään ajatuksiaan ja kokemuksiaan.

Nyt, muutama viikko sitten kirjoittajakurssikaveri otti yhteyttä ja ehdotti tapaamista tuolla samalla porukalla. Muutama oli tietysti jo jäänyt matkasta pois, mutta kahdeksan tuosta tusinasta oli paikalla, ja Pepi itsekin.

Ilta alkoi naisille tyypilliseen tapaan sen taivastelulla, että joko siitä nyt on neljä vuotta kun aloitettiin ja miten aika onkaan kulunut kuin síivillä. Mutta kun pääsimme tapahtumien päivitysringissä vauhtiin Pepin taitavalla ohjauksella, alkoivat vanhat tutut ihmiset palautua mieliimme. ”Ai niin, nyt muistan, tuosta hän kertoi silloin”, ja ”niinhän se olikin” olivat ainakin omia ajatuksiani alkuillasta.

Jotakin mystistä kuitenkin tapahtui jossakin vaiheessa iltaa. En osaa sitä määritellä, enkä kenties haluakaan. Jokin omituinen taianomainen ajatusten yhteneminen, sellainen käsittämätön ajattomuuden tuntu levisi ryhmäämme. Näin halloweenin aikaan voisi kevytmielisesti ajatella, että siinä ne noidat pitivät kokoustaan, mutta mistään pimeyden voimista tässä ei ollut kyse. Pikemminkin pyhäisyys, hiljentyminen ja nöyrtyminen ovat päällimmäiset tunteet – vieläkin.

Minulle selvisi asia, joka minun pitää hoitaa. Raportoin, kun (tai jos) asia etenee. Suosittelen lämpimästi oman elämän pohtimista, tapahtuupa se sitten kirjoittajaryhmässä tai ihan itsekseen.