Kun viime viikolla jonakin iltapäivällä makoilin kuumeessa sängyllä ja katselin televisiota, osui kanavalle kokkailemaan Nigella Lawson. Vaikka ohjelmaa pyöritetään jatkuvina uusintoina, oli tämä paellajakso jäänyt minulta näkemättä. Nigella onnistui jälleen vakuuttamaan minut, ja niinpä meilläkin sitten viikonloppuna valmistettiin paellaa. Eipä tuo hassumpaa ollutkaan.

Paellan juju oli pakastetuotteissa ja sherry-sahrami-seoksessa, joka todellakin loi ruokaan kullanhohteisen sävyn.

Nigellan paella

n. 1 dl kuivaa sherryä
1 ps sahramia (0,5 g)

2-3 rkl oliiviöljyä
3-4 kpl kevätsipulin versoa
1 kpl valkosipulin kynsi
n. 300 g chorizo-makkaroita
3 dl paella- tai risottoriisiä
1 ps pakasteherneitä
1 ps mustekalaa renkaina (pakaste, ilman paneerausta, n. 500 g)
n.250 g tiikeriravun pyrstöjä (pakaste, kuorettomia)
n. 6 dl kanalientä (fondista)
suolaa ja mustapippuria myllystä

lisäksi: 1 kpl sitruuna

Mittaa sherry pieneen kattilaan ja lisää joukkoon sahrami. Kuumenna, mutta älä kiehauta. Jätä odottamaan.

Kuumenna laakea paistokasari ja kaada sille muutama ruokalusikallinen oliiviöljyä. Lisää hienonnetut kevätsipulit, valkosipuli ja chorizo-makkarat, jotka on viipaloitu. Kääntele aineksia hetki ja lisää sitten joukkoon riisit. Kuullota ne.

Lisää pannulle ne jäiset herneet, sulatetut ja valutetut mustekalarenkaat sekä ravunpyrstöt, jos käytät raakoja rapuja. Kaada pannulle kuuma kanaliemi ja jätä paella hautumaan miedolle lämmölle noin vartiksi.

Sekoita ainekset haarukalla nostellen, lisää kypsät ravut ja kuumenna paella uudelleen. Mausta suolalla ja mustapippurilla. Lisää lopuksi sherry-sahramiseos, sekoita ja tarkista maku. Viipaloi sitruuna ja tarjoa paellan kanssa, jolloin ruokailija saa itse säätää sitruunan määrän annoksessaan.

Ja kuten kuvasta näkyy, paellaa valmistui jopa melko maltillinen määrä! Piikkiön Alkon viinimestari opasti jälleen taitavasti sopivan valkkarin valinnassa. Se oli Cono Sur Single Vineyard Block 23 Riesling.

Eli siis tämmöistä viiniä. Kuvassa mukana myös syntymäpäiväkukkani, jotka sidoin uudelleen alstromerioiden nuupahdettua kevyesti.

Niin, ikää siis pyörähti mittariin 53 vuotta, enkä nyt malta olla julkaisematta tätä ainakin Facebookissa pyörinyttä kuvaa ikätovereistani:

Oikealla keittiöjumalatar-Nigella, jonka kokkailua esimerkiksi Herra R. katsoo kahdesta syystä. Kuvassa Nigella 51-vuotiaana. Vasemmalla puolestaan 51-vuotias Gillian McKeith, joka myös vetää omaa televisio-ohjelmaansa ”Olet mitä syöt” (tai vastaava). Rouva on terveellisen ravinnon puolestapuhuja, joka harrastaa muun muassa suolihuuhteluita.

No. Kuvankäsittelyllä ei tarvitse ihmeellisiä tehdä, että McKeithistäkin saataisiin hehkeä ja Nigellasta rupsahtanut, mutta kyllähän tuo parivaljakko edustaa elämänkatsomuksellisesti ääripäitä. Jostakin ihmeen syystä olen viime aikoina pohtinut sitä, että onko ihmisen velvollisuus pitää itsensä ihannemitoissa ja -kunnossa ja elää mahdollisimman pitkään vai nauttia elämästään ja elää kenties lyhyemmin? Niin että kumpi vaihtoehto takaa onnellisen loppuelämän? Vai eikö kumpikaan?

Nämä pohdinnat varmaankin johtuvat tuosta omasta merkkipäivästäni. Vaikka pääasiassa ajattelen iän olevan vain muutama numero, törmään näihin pohdintoihini ajoittain ja etenkin silloin, kun olen yltiöoptimistisena hakenut taas kerran työpaikkaa (kuten nyt pari viikkoa sitten). Tämänpäiväisessä Hesarissa oli kolumni yli 50-vuotiaiden naisten työllistymismahdollisuuksista, jotka ovat surkeat. Mielenkiintoinen näkökulma on kuitenkin tämä:

”Rek­ry­toin­ti­kon­sul­tin mu­kaan va­lo­ku­va on ni­mit­täin tär­keä jut­tu, jos työn­ha­ki­ja on li­ki tai yli vii­si­kymp­pi­nen nai­nen. Il­man ku­vaa ”luul­laan hel­pos­ti ihan mum­mok­si” ja ha­ke­mus si­vuu­te­taan sa­man tien.”

Kummankohan mummon potentiaali työnantaja noista ylläolevista  mahtaisi palkata? Ja miksi naisella ei muka voisi olla substanssiosaamista, kuten samanikäisillä ja -työkokemuksillisilla miehillä katsotaan automaattisesti olevan?