Athosvuori.

Onneksi on Risto Lindstedt ja Suomen Kuvalehti. Välillä alkaa usko ihmiseen hiipua, kun lukee ja – etenkin – kun kuuntelee ihmisten ajatuksia ja puheita. Sisällöstä en niinkään jaksa ottaa paineita, mutta tapa, jolla kirjoitetaan ja puhutaan huolestuttaa. Mihin tämä poloinen suomen kieli on matkalla?

Viime viikon SK:ssa oli melko pienellä präntillä painettuna Risto Lindstedtin juttu matkasta Athosvuoren luostariin. Olin jo jättämässä sen lukemisen juuri tuon tekstikoon vuoksi, mutta onneksi en hypännyt tämän helmen yli. Ja onneksi juttu löytyy myös SK:n nettisivulta. Tässä linkki: Pyhiinvaellus Athosvuorella: Tuoksuu perillä olemiselta

Olen vuosia ihaillut Lindstedtin tapaa luoda uusia sanoja. Välillä niissä on ollut lievää keksimisen makua, mutta tässä jutussa sanat putkahtavat kauniisti paikoilleen. Esimerkiksi näissä lauseissa:

Kuun valo on outoa, peittelevää valoa, se uduttaa varjojen reunat pehmeiksi ja liukuviksi.

Isien opetuksen mukaan alakuloisuus kuuluu Kiusaajan keinovalikoimaan. Ehkä siihen keinovalikoimaan kuuluu myös romanttisuus. Muistiinpanojen kuunvalonpehmeäksi soseuttaminen on nyt vähän kiusallista.

Pyhiinvaeltajille varatut savukointipaikat ovat kauneimmat, missä koskaan olen päiviäni kokoon keräillyt.

Meri hengittää läpi vierasmajan ikään kuin ulkona sataisi. Se ääni on kuitenkin vain jo syksyyn asettuneen mielen kotikaipuista kohinaa.

Tekisi mieli kutsua tuota proosaa lyriikaksi. Nauttikaapa oikein kunnolla lukiessanne matkakertomuksen.

Lindstedtin tekstin sisällöstä taas mieleeni tuli etsimättä toinen suuri idolini, Elina Karjalainen. Yhteistä näille sanataitureille on myös toimittajuus Suomen Kuvalehdessä.

Uppo-Nallen äiti koki suurta vetoa ortodoksiseen kirkkoon ja lopulta sinne päätyikin. Meidänkin kirjahyllystämme löytyy Elina Karjalaisen Arkkipiispa Paavali, legenda jo eläessään, josta Karjalaisen matka ortodoksisuuten luultavasti sai alkunsa. Kaunis kirja.

Oma ”katekismukseni” on Elina Karjalaisen ”Ihmisen ääni”-sarjan kirja. Jos ja kun maailma oikein on runnellut, olen etsinyt kirjan käsiini. Aina on löytynyt jokin ajatus, jolla on päässyt eteenpäin.

Tässä vielä pieni loppukevennys Elina Karjalaisen kirjasta Uppo-Nallen kootut runot, uponneen kansan lauluja:

Tuoksussa tässä on outoa taikaa.
Miten voi tuoksua yhtä aikaa:
hunajalta,
apilalta,
rakkauden räiskeeltä,
suukkosien mäiskeeltä,
talvelta ja kesältä,
pikkulinnun pesältä.