Luin jokin aika sitten Kalastajan vaimo -blogia, jossa kirjoittaja varsin avoimesti kertoi tarinan miehensä kohtaamisesta. Siitä tuli mieleeni, että itsekin olen kerran kirjoittanut Herran ja minun suhteen alkuitaipaleesta – ja vieläpä novellin! Se oli kotitehtävä Kehity kirjoittajana -kurssilla. Lisätwistiä harjoituskirjoitukseen tuli siitä, että kahden sivun jutussa piti kuvata eroa ja mainita jotenkin tuli.

Ajattelinpa nyt julkaista sen täällä omassa blogissani. Novellilla ei ole kunnollista nimeä, mutta tässä se on, olkaa hyvät!

Hoipertelin tutkimushuoneesta lääkärin vastaanottotilaan ja istuin vaivalloisesti kuulemaan tuloksia. Parin viikon päästä tulisi patologin lausunto, ja nyt pitäisi vain levätä. Pyysin parin päivän sairauslomaa, ja sitä määrättiin kuusi viikkoa – viikko jokaista sairastettua kuukautta kohti.

Jokainen kuluneista kuukausista oli ollut toinen toistaan rankempi, työterveyslääkärin verkkaisten tutkimusten ja analyysien pidentämä merkillinen ajanjakso, jolloin olin lopulta vain laahustanut päivästä toiseen, aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Kotiin päästyäni soitin Miehelle.
– Täällä risteilyllä on kuule mahtava tunnelma, porukka on niin innoissaan oman joukkueen lätkämestaruudesta. Ihan varmaan voitetaan ensi kaudellakin, kun on tällaiset tukijoukot. Missä sä olit iltapäivällä kun et vastannut puhelimeen?
– Siellä tähystyksessä.
– Ai, oliko se tänään?

Seuraavana yönä heräsin ja tuijotin olohuoneen ikkunasta joen tyyntä pintaa, mustaa ja liikkumatonta. Otin kaulaltani ketjun ja irrotin siitä kolme pientä kultaista korua: sydämen ristin ja ankkurin, jotka olin Mieheltä saanut. Pimeässä löysin jostakin kirjekuoren ja sinne ne nyt sysäsin. Aamulla vein kirjeen postiin ja saman viikon lopulla Mies lähetti omassa kirjeessään ulko-oven avaimen. Näin se siis käy, ajattelin.

Se kevät oli varhainen ja lämmin. Joki kimalteli aamupäiväauringossa, makailin parvekkeella lepotuolissa ja pikkuhiljaa aloin nauttia päivien kulusta. Hiljaisista aamuista, hitaasta heräämisestä, verkkaisesta päivälehden lukemisesta, vetelistä kauppareissuista, iltapäivänokosista ja ihmeellisistä raukeista kevätilloista. Laitostuin omaan hoitooni ja omaan rytmiini.

Muutamien viikkojen kuluttua voimani alkoivat palautua. Jaksoin ruveta tapaamaan ihmisiä, ystäviäkin. Kerroin Miehen poistuneen elämästäni ja jopa antauduin sättimään häntä. Se ei tuntunut hyvältä, mutta jotenkin vain ajauduin siihen. Sain lähimmäiseni riehaantumaan ja osallistumaan näihin peijaisiin, ja yllätyin monesti siitä, miten pahana he häntä olivat pitäneet jo pitkään. Kuinka en itse ollut sitä nähnyt, ihmettelin.

Sitten meni imuri epäkuntoon. Viikko kului, kun vein sitä huoltomiehelle ja soittelin mitä sille kuuluu. Rikkihän se on, moottorista ei saa kalua kuin vaihtamalla uuteen, ja se maksaa varmasti yhtä paljon kuin uusi laite eikä vakuutus korvaa koko jutusta mitään. Koti tuntui äkkiä tunkkaiselta enkä osannut päättää mitä tehdä. Pitäisikö ostaa uusi imuri vai ei, ja mistä sen uuden saisi, ja mitä sille vanhalle sitten tehtäisiin. Minä, joka sentään olin kolmekymmentäkahdeksan vuotta osannut päättää elämäni suunnasta, en yhtäkkiä kyennyt ratkaisemaan pölynimurikysymystä.

Mieltä myllertäneen imuriepisodin jälkeen palasin parveketerapiaan. Katselin jokea, mutta se alkoikin tuoda mieleeni uusia asioita. Auringon välke veden pinnassa muistutti vuosien takaisesta hiihtomatkasta. Olin istunut lomamökin terassilla ja katsellut kuinka Mies palasi hiihtämästä järven jäältä. Miten hän vahvoin vedoin lähestyi ja miten hän minut havaitessaan puhkesi hymyyn. Muistin, minkälaista oli yöllä herätä hänen vierestään, katsoa nukkuvan miehen ilmeiden vaihtumista ja kuunnella hengityksen tahtia. Minkälaista oli nauraa, laulaa, tanssia, väsyä syliin ja jatkaa matkaa.

Muistelin tapaamistamme, varovaista toistemme löytämistä. Kuinka olimme ensimmäisellä yhteisellä taipaleellamme puolenyön paremmalla puolella löytäneet kadulta musikantin soittamassa pasuunaa ja kuinka olimme siinä syysyön leudossa lämmössä haparoineet Saarenmaan valssia. Hiljaisesti, viikkojen kuluessa, rohkeus oli kasvanut ja lopulta kaikki oli tuntunut niin selvältä – näinhän sen pitikin tapahtua.

Noita tapahtumia oli kuitenkin edeltänyt pitkä yksinäisyys. Olin vuosia hokenut itselleni, että yksin on paras. Alkuvaiheessa yksinäisyyteeni oli liittynyt tiukka kurinalaisuus. Tein tarkkoja suunnitelmia ajankäytöstä ja erilaisista ohjelmista, joilla päiväni rytmitin. Sitten lakkasin pelkäämästä itseni kohtaamista ja löysäsin otetta aikatauluihin. Uskalsin yhä enemmän ja yhä pidemmälle, piti ihan fyysisestikin päästä näkemään kiinat ja amerikat, afrikkalaiset kylät ja suurkaupunkien metrot.

Viimeinen etappi yksinäisyyden taipaleella oli se hetki, jolloin tajusin nauttivani itsekseni olemisesta. Tämän oudon nautinnon löytämisessä auttoivat ne muutamat onnettomat suhteet miehiin, joiden läsnäolo oli ongelmallisempaa kuin olin osannut kuvitella. Oli takertujaa, surkimusta, vätystä ja väistelijää, puolityhjää turvallisuutta tarjoavaa insinööriä ja herra ties mitä. Jokainen heistä, jokainen kolhu, vei etäämmäs kuvitelmasta jostakin onnellisesta yhteiselämästä.

Kun Mies ilmestyi maailmaani, oli hän turvallinen lähestyttävä: keski-ikäinen perheenisä, tukevasti vaimon ja asuntolainan Iieassa. En osannut olla varuillani, paljastin itseni vähä vähältä kunnes sitten olimme siellä öisellä Mannerheimintiellä valssia tanssimassa.

Elämääni tuli hengästyttävä uusi rytmi, joka vei, vei ja vei yhä etäämmäs, omituisiin paikkoihin, kummallisiin tilanteisiin ja ihmeellisiin ajatuksiin.

Ja nyt tuntui kaikki olevan kadoksissa. Ymmärtämätön omahyväinen paskapää. Pidä helysi. Minunko tämä pitää ratkaista?

Vieläkään en tiedä, mitä ihan oikeasti tapahtui. Toipumisen synnyttämä hiljainen riemu, vaarattomaksi todettu koepala, päivästä toiseen jatkuva auringonpaiste ja kertakaikkinen rauha, aikaa vain minulle itselleni — ehkäpä näistä syntyi uudenlainen halu, liittymisen halu.

Tajusin jollakin hyvin alkuvoimaisella ymmärryksen tasolla, että Mies oli minulle merkitty, ja että minun oli mentävä häntä kohti. Matka tulisi olemaan pitkä, ja ensimmäisen askeleen ottaminen vaikeata. Eikä määränpäätä välttämättä olisi, tärkeätä olisi vain olla matkalla, kasvaa pieneksi, opetella ottamaan vastaan rakkautta ja huolenpitoa, hellyyttä, yhteisyyden tunnetta.

Viimeisen sairaslomaviikon alkaessa lähetin Miehelle viestin: jos haluat edelleen ajatella sinua ja minua meinä, niin soita. Tietenkin hän soitti.

Viime maanantaina Mies sytytti takkaan tulta saunan jälkeen, ja kun hän siinä oli kumartuneena, askareeseensa keskittyneenä, ajatuksissaan, kysyin miksi hän oli vastannut viestiini myöntyen ja soittanut.
– No enhän mä nyt heti soittanut, menihän siinä ainakin viikko!
– Eipäs mennyt, heti seuraavana päivänä soitit.
– Jaa, ai soitin vai. Kai mä sitten halusin.

Sen pituinen se. Tähän voisi tietysti lisätä ”ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti”, mikä olisi tietysti suotavaa. Jos keksitte tuoho sopivan otsikon, niin olisin iloinen. Ehdotuksia voi jättää kommenttilootaan!