Rouva vietti eilen rattoisan puolitoistatuntisen pyrkimällä uuteen työpaikkaan. Eipä ole aikoihin ollut takki niin tyhjänä kuin tuon session jälkeen.

Monenlaisia mietteitä jäi mieleen; minkälaista ihmistä tehtävään haetaan, miten minä sijoitun mahdollisen työnantajan suunnitelmiin, pystyisinkö tähän tehtävään ja aivan lopuksi, haluaisinko edes?

Ilmeisesti työnantajien viimeaikainen hokema siitä, että yrityksen tai yhteisön merkittävin voimavara on henkilöstö, näkyy jo rekrytointitilanteessakin: riski päätyä epäonnistuneeseen ”investointiin” halutaan todellakin eliminoida (mainittakoon, että tämäkin työ olisi määräaikainen). Toisaalta, jos ajattelisin itseäni työantajana, niin aivan varmasti toimisin samoin.

Maaginen 50 vuoden ikä tuo oman pirtsakan lisänsä työmarkkinoille (tarkoitan sanatarkasti markkinoille, koska sitähän työnhaku on). Yhtä ja toista on jo tullut koettua työelämässä, eikä se kaikki ole suinkaan ollut kivaa ja hauskaa. Taistelun temmellyksessä (sic!) on myös ehtinyt tulla fyysistäkin vammaa, mutta toisaalta sellaista kokemusta, jota keltanokkahakijoilla ei voi olla. Viisas sisareni, Rouva Pirkanmaalta, mainitsi taannoin, että 50+-ikäisenä alkaa jo olla omaa sanottavaa ja myös kyky sanoa se. Oliskohan tämä sitä iän mukanaan tuomaa ”dignityä”?

Rouvan osalta eilinen ottelu oli ensimmäinen erä, jatkoa on luvassa. Tänään aion ajatella mukavia asioita ja avarasti. ”Ajatus on hiirihaukka” sanoi nyt jo tuonpuoleisissa vaikuttava Veikko Huovinenkin.