Hohhoo, tästäpä on tulossa oikea naisten viikko, kun eilinen postaus käsitteli sisterhoodia ja tänään on vuorossa viikon leivonnainen!! Anteeksi huonot vitsit, jotenkin niihin tässä ympäristössä turtuu. Lisäannos hyväntuulisuutta johtuu myös siitä, että aurinko näyttäytyy Varsinais-Suomessa reilun viikon piilottelunsa jälkeen!

Olen tehnyt parina iltana meille ateriankorvikkeeksi focacciaa, ja hyvin on tehnyt kauppansa. Tässä siis ohje:

4 dl kädenlämpöistä vettä
1 pkt tuorehiivaa (eli 50 g) tai vastaava määrä kuivahiivaa (eli 2 pss a 11 g)
1 rkl sokeria
1-2 tl suolaa (leipätaikinaan tarvitaan suolaa myös rakenteellisesta syystä: se ”kovettaa” sitkoa)
n. 2 rkl oliiviöljyä
n. 7,5 dl vehnäjauhoja (voisi olla osa täysjyvävehnää)
pinnalle: kirsikkatomaatteja oliiveja hiutalesuolaa oliiviöljyä

Taikina valmistetaan näin: liuota hiiva kädenlämpöiseen veteen, lisää sokeri, suola ja oliiviöljy. Lisää jauhot suunnilleen yhdessä erässä. Vaivaa taikinaa puuhaarukalla niin pitkään kuin voit (on aika löysää). Lopuksi vaivaa kiinteäksi pienellä lisäjauhomäärällä. Kohota reilusti, tilavuudeltaan kaksinkertaiseksi.

Kuvassa vähän liiankin hyvin noussut taikina. Taikina kaadetaan leivinpaperilla vuoratulle uunipellille ja painellaan parin sentin paksuiseksi levyksi. Levyyn tehdään sormilla pieniä painaumia, ja niihin törkitään täytteet: kirsikkatomaattia, oliiveja, sipulisuikaleita, fetajuustoa ja mistä nyt sattuu pitämään.

Focaccia voidellaan reilusti oliiviöljyllä (tässä vähän pääsi lurahtamaan) ja pinnalle ripotellaan suolahiutaleita ja yrttejä, esimerkiksi rosmariinia. Minä laitoin tuorebasilikaa vasta kypsän focaccian pinnalle. Kypsennetään 220 C uunissa kiertoilmatoiminnolla, jos sellainen sattuu uunissa olemaan. Meillä on, ja olen vähän nihkeästi sitä käytellyt. Jouluna tein pasteijoita ja joulutorttuja, ja niistä tuli kyllä lehtevämpiä kiertoilmalla kuin perinteisellä tasalämmöllä (vai miksi sitä kutsutaan?), eikä tätäkään voi paistotulokseltaan moittia. Niin, jos tekee tasalämpöuunilla, niin alkulämpötila focaccialle saisi olla 250 C ja noin viiden minuutin kuluttua tuo samainen 220 C. Paistoaika 20 minuuttia.

Kas tässä lopputulos. Sen KUULUU näyttää robustilta! Hyvää oli, pienellä juustoviipaleella ja punaviinillä täydennettynä. Tämän päivän Turun Sanomissa oli mainio lausunto samaisesta K-kaupan kokkipojasta, jota minäkin olen suominut täällä blogissani. Lehti oli otsikoinut jutun ”Sielunsa myynyt kokki”, ja tekstissä irvailtiin kokkia, joka käyttää ruoanvalmistusvinkeissään pakastevihanneksia ja valmiskastikkeita. Että mahtaa olla noloa, kun tapaa kollegoja, jotka hehkuttavat ensiluokkaisista raaka-aineista hyvän ruoan perustana! Tästä taas juontui mieleeni Suomen parhaille ruokablogisteille annettu kuukauden tehtävä: Mitä asioita suomalaisesta ruokakulttuurista siirtäisit jälkipolville? Pohdintaa on pyytänyt Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelma SRE. No, tämä blogi ei kuulu valiojoukkoon eikä minulta kukaan ole mitään kysynyt, mutta vastaan nyt pyytämättä (kuten siinä Etton runossa): mielestäni jälkipolville pitäisi siirtää suomalaisen ruokakulttuurin sesonkiajattelu. Ei ole tarpeen syödä tuoreita mansikoita tammikuussa, koska silloin ovat juurekset parhaimmillaan. Eikä elokuussa herkutella mademuhennoksella, koska sen aika on talvikuukausina. Ja niin edelleen. Ugh, olen puhunut!