Sain eilen postia Ison veden takaa: lapsuudenaikainen ystävättäreni, Rouva U. (joka bloggaa Uchimurinaa) lähetti korvaavan tuotteen häneltä 50-vuotispäivälahjaksi saamaani rannekoruun. Koru on mitä viehättävin hopeataonnainen, jossa ”killuttimina” roikkuvat syntymäni päivämäärä, etunimeni alkukirjain, sydän ja turkoosi. Viimemainitun alkuperäisversion minä onneton hukkasin, kun rannekorun lukkolaite oli takertunut johonkin ja lukitus päässyt aukeamaan omia aikojaan. Rouva U. oli näppäränä tyttönä tehnyt uuden! Jokin aika sitten hän oli hankkinut itselleen samanlaisen korun. Siihen oli kuulemma valmistettu samanlainen turkoosi. Nimesimme nämä sisterhood-rannekoruiksi!
Rouva U. on siinä mielessä mainio tuttavuus, että olemme tuttuja jo noin 50 vuoden ajalta. Rouva U:n perhe muutti loppuvuodesta 1960 Somerolle samaan taloon, jossa oma perheeni – eli äiti, isä ja minä – asuimme. Äitini mukaan olen ollut tuolloin kahdeksan kuukauden ikäinen, ja Rouva U. noin puolitoistavuotias. Todennäköisesti kumpikaan meistä ei muista tuota tapaamista, mutta kylläkin lukuisia kokoontumisia myöhemmiltä vuosilta.

Rouvien U. ja Varsinais-Suomi nuoruudessa ei ollut mitään Facebookeja eikä kännyköitä. Kun Rouva U:n perhe oli muuttanut Kokkolaan ja meidän perheeemme Espooseen, ja olimme oppineet tahoillamme kirjoittamaan, aloitimme kirjeenvaihdon. En muista, mitä me toisillemme kirjoittelimme, mutta kirjoittaminen säilyi siitä huolimatta, että Rouva U., silloin neiti J., lähti vaihto-oppilaaksi USA:n, palasi sieltä ja lähti uudelleen, ja minäkin leuhotin omilla urillani, etc.

Aika-ajoin toki tapasimme, koska perheemme vanhempienkin ystävyys säilyi vuosikymmeniä. Vanhemmistamme enää äitini elää, joten ”perheyhteisö” on nyt hieman hajallaan. Luulen, että äitiä jo vähän odotellaankin tuonpuoleisiin.

Olemme Rouva U:n kanssa juhlineet lakkiaisia, kihlajaisia, häitä ja hautajaisiakin (sivumennen mainittuna kihlajaiset ottivat kovimmille fyysisesti, jösses että olimme huppelissa, mutta hyvän asian vuoksi tietysti!). Teimme myös 1980-luvun loppupuolella ikimuistoisen matkan Kiinaan. Se reissu olisi ihan oman postauksensa arvoinen! Mutta siis tähän sisterhoodiin.

Minuahan siunattu ihan oikealla sisarella, Rouvalla Pirkanmaalta. Veri on tietysti vettä sakeampaa, ja sisaren kanssa pääsee ja joutuu jakamaan elämää aivan kaikessa. Rouva P. puolestaan juhli viime viikonloppuna 45:ttä syntymäpäiväänsä, josta päädyn nyt siihen, että Rouva U:n ja minun sisterhood on noin viisi vuotta pidempi kuin varsinainen sisaruus. Pistäkääpä paremmaksi!

Rakas mieheni Herra Varsinais-Suomesta esitteli minulle aikoinaan omaa teoriaansa ihmissuhteista. Herra oli kehittänyt tuhlausteorian, jonka mukaan itseään ei jaksa jakaa muille ellei saa vastakaikua, eli että ei kannata tuhlata itseään jonninjoutaviin ihmisiin. No, tästä teoriasta nyt voi olla mitä mieltä vaan, mutta idean kyllä ostin häneltä.

Kuinka monta sellaista kaveria onkaan ollut, joiden on luullut säilyvän elinikäisenä ystävänä. Mutta toisin on käynyt; yhteisen vihollisen tai intohimon laannuttua ystävyyskin on rauennut. Noita yhteisen kokemuksen jakamisia ovat olleet muun muassa opiskelu, työpaikka ja harrastus, miksei myös sukulaisuus. Muutaman velvollisuudentuntoisen tapaamisen jälkeen mieleen on vain jäänyt valju tunne ja haluttomuus uuteen kohtaamiseen.

Sisterhood on jotakin ihan muuta. Iloitkaa siis kaikki, joilla on sister!