Rouva tuossa tuli vastikään kiitelleeksi pyhien loppumista, mutta eipä ole arki oikein ottanut käynnistyäkseen. Ihmeen tahmeaa touhua ollut tämä viikko, ja vasta ollaan tiistaissa!

Eilinen maanantai alkoi varhaisella aamuherätyksellä, kun Herra lähti Helsinkiin työmatkalle. Minä palasin takaisin vuoteen lämpöön, ja heräsin vasta lähempänä kymmentä, joka taas sysäsi loppupäivän väärille urille. Iltapäivällä nukuin päikkäritkin. Edes ruoka ei maittanut. Illalla ei sujunut Dreamweaver-kurssillakaan siihen malliin kuin viikko sitten. Blääh… Onneksi Herraseni oli laatinut meille iltapalaksi lämmin-kylmä-voileivät (hänen innovaationsa!). Ne massussa kömmimme yöpuulle.

Voi olla, että tämä käynnistymisen tahmeus liittyy minun perinteiseen tammikuu-syndroomaani. Monet elämäni tylsistä ja jälkeenpäin kaduttaneista ratkaisuistani olen jostakin tuhannen kummasta syystä tehnyt juuri tammikuussa. Sanoutunut irti hyvästä työpaikasta, joutunut stressilomalle, vaihtanut työpaikkaa, sairastellut – en viitsi jatkaa synkkää listaa. Kaikenlisäksi olen (äitini mukaan) noin 51 vuotta sitten uinut napanuorani kaulani ympärille – ties vaikka se olisi syypää?

Osallistuin joitakin vuosia sitten elämänkaarikirjoitus-kurssille, ja avitti ymmärtämään omaa elämää ja myös noita omien ratkaisujen taustoja. Aloitinkin eilen kurssiaineiston päivittämisen, ja heti alkoi tuntua inasen paremmalta. Tänään suunnittelin jatkavani työtä. Mielenkiintoista muuten miten vähän muistaa viime vuosina tapahtuneita asioita! Kurssikokemuksen mukaan muistikuvat kyllä tihentyvät kirjoittamisen edetessä.

Niin että ehkäpä tämä tästä taas iloksi muuttuu