Mukavaa naistenpäivää teille kaikille ihaNaisille! Lueskelin joitakin tämänpäiväisiä blogitekstejä, joissa kuvailtiin ihannenaisia ja naisihanteita, ja naiseutta noin yleisemminkin. Päätinpä minäkin sohaista aihetta!

Tiedän, että minusta toivottiin poikaa, mutta sitä en osaa sanoa, oliko sukupuoleni todellinen pettymys vanhemmilleni vai ei. Varsin pian minusta tulikin isosisko pikkuveljelleni, joten asia korjaantui tavallaan ihan itsestään.

Naisen mallina lapsuudessani olivat tietenkin oma äiti, äidin sisaret, äidin äiti Mamma, isän äiti Mummu ja tämän sisaret. Olen monesti pohtinut tuon naiskaartin erilaisuutta. Ja toisaalta tietysti samankaltaisuuttakin. Näkökulmani on lähinnä kasvatustieteellinen, koska sen alan ammatillisen koulutuksen olen saanut.

itini oli omin avuin kouluttautunut merkonomiksi. Sotien jälkeisessä Suomessa suurperheen ( äidin lapsuuskodissa oli 10 lasta) tyttären kouluttaminen ei ollut itsestään selvää, ja suoritettuaan oppivelvollisuutensa äitinkin aloitti työuransa kutomossa (vailla alan opintoja). Noin ziljoona kertaa olen kuullut tarinan siitä, kuinka äiti pyysi pankkilainan takaajaksi perhetuttavamiestä. Lainalla äiti rahoitti opintonsa kauppaoppilaitoksessa.

Valmistuttuaan äiti teki kirjanpitäjän töitä muutamassakin yrityksessä ennen kuin noin kolmikymppisenä kohtasi isäni ja perusti perheen. Minun syntyessäni äiti lopetti työnteon kodin ulkopuolella, mutta jatkoi ”kotikirjanpitäjänä” ensin muutamille ulkopuolisille yrittäjille ja lopulta perheemme omien yritysten parissa. 

 

amma, äidin äiti ei ollut kummemmin kouluja käynyt (tietääkseni, Mamma kuoli kun olin viisivuotias, joten muistoni ovat hataria). Hän oli pienestä pitäen joutunut kantamaan vastuuta sisaruksistaan oman äitinsä menehdyttyä nuorena. Mamma oli luultavasti piika  kohdatessaan tulevan puolisonsa. Loppuelämä kului suurperheen äitinä. Kaikki äitini lapsuuden perheen tyttäret ovat saaneet opiskella ammattiaan varten vähintään keskiasteen tutkinnon, muutama korkeakoulussakin.

säni äiti, Mummu, syntyi Kotkan Haapasaaressa 1900-luvun alussa. Perheessä oli neljä tyttöä, jotka kaikki lähetettiin mantereelle opiskelemaan ammattiin. Yhdestä tuli kätilö, toisesta opettaja, kolmannesta sairaanhoitaja ja Mummusta kirjanpitäjä. Aikamoinen teko olosuhteet huomioon ottaen.

Mummu kohtasi tulevan puolisonsa 1920-luvulla muutettuaan työn perässä Lounais-Suomeen. Lapsia syntyi vain kaksi, isäni ja tätini. Molemmat ovat saaneet mahdollisuuden suorittaa korkeakoulututkinnon.

Mummu jäi noin 40-vuotiaana leskeksi. Hän ei suinkaan jäänyt kotiin, vaan jatkoi oman kirjanpitäjän työnsä lisäksi puolisonsa pankinjohtajan työtä melko haasteellisissa oloissa läpi sota-aikojen. Mummu jäi eläkkeelle 60-vuotiaana ja saatuaan talousneuvoksen arvonimen, mutta hankki ajanvietteekseen kirjakaupan. Siitä hän luopui vasta sairastuttuaan syöpään.  

Minkälaisen naiskuvan olen näiltä leideiltä saanut?

No ainakin uskon koulutukseen: koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä opiskelemaan. Liikaa tietoa ei voi olla, eikä tieto tietääkseni vahingoita ketään. En voi esimerkiksi ymmärtää porua pakkoruotsista: mitä haittaa uuden kielen oppimisesta voi olla?

Tämä koulutusasia tietysti pätee niin miehiin kuin naisiinkin. Valitettavasti tiedän monta naista, jotka eivät näe opiskelemisella mitään merkitystä eivätkä välitä kannustaa tyttäriään kouluttautumaan ammattiin.  

Toiseksi: naisella on aivan yhtälaiset mahdollisuudet tehdä töitä kuin miehellä. Ja menestyä tai edetä urallaan haluamallaan tavalla – paitsi nyt ehkä meikäläisenikäisellä 50+-vuotiaalla, jota kukaan työnantaja ei huoli ristikseen. Vaan ainahan on mahdollista ryhtyä yrittäjäksi. Siinä hommassa sukupuolella ei ole merkitystä (tai en ainakaan myönnä niin :)).

Kolmantena: pidän täysin luonnollisena miesten ja naisten välisen tasa-arvon. Muistan toki ihmetelleeni joidenkin naisjohtajien kommentteja siitä, että on turha puhua mies- tai naisjohtajuudesta, koska kyseessä on vain johtajuus. Ihan samaa voisi sanoa mistä tahansa ammattinimikkeestä. Tässä asiassa olen ylpeä suomalaisesta yhteiskunnasta.

Ja sitten ehkä neljäntenä: tuollaisen tasa-arvoisen, itsellisen naisen jonkinlaisen kovuuden itseään kohtaan. Pitää olla vähän äijä. Lapsuudessa olisi saanut olla pidempään prinsessaleikkejä, vaaleanpunaista hörsöä ja kissanpentumaista suloutta. Niitä ei tästä Rouvasta löydy…

Tästäpä sitten luiskahdankin alkuvuoden kehityshankkeeseeni. Kerroin tammikuussa päänsisäisestä  siivoamisprojektistani. Nyt on life coaching -jakso takanapäin, enkä voi kuin kehua sitä. Ihan täsmälleen en ajatuksiani halua avata, mutta kerronpa vaan, että on aika vaikeaa osata arvostaa itseään. Sanoa itselleen, että on riittävä. Ja että minulla on kaikki hyvin. Kokeilkaapa!

Unelmat, oman tarinan kirjoittaminen, luottavainen suhtautuminen tulevaisuuteen ja kiitollisuuden tunteminen ovat vielä työn alla, mutta niitä kohti mennään.

Ja nyt vielä ratkaisu otsikkoon: muut elämääni vaikuttaneet naiset  olen jo esitellyt, mutta Noraa en. Tämä Veikko Marttisen maalaus on jotakuinkin 55 vuotta vanha. Isäni oli ostanut teoksen taidekauppiaalta minun syntymäni aikoihin, ja sain taulun itselleni isän kuoleman jälkeen.

Tiesin jo lapsesta asti, että maalaus esittää Nora-nimistä naista. Jokunen vuosi sitten katselimme Herra R:n kanssa televisiosta Kotkan Ruususta kertovaa ohjelmaa. Siinä selvisi, että Nora on Rosalia Gurovitschin eli Kotkan Ruusun tytär. Nora Mäkinen tunnettiin 1950-luvulla huippumannekiinina. Tässä linkki ohjelmaan, jos kiinnostaa: Kotkan Ruusun legenda elää | Elävä arkisto | yle.fi

Meidän Noramme vartioi makuuhuonetta. Hauskasti Nora nivoo Kotkan Ruusu-tarinallaan isän suvun Haapasaari-taustaan.

Olipas sekavaa juttua. Vaan oikein aurinkoista naistenpäivää itse kullekin naiselle!