Rouvan työnhakumatka itäiseen rantakaupunkiin ei tuottanut toivottua tulosta. Joko Rouva oli käsittänyt edellisviikkoisen tarjouksen sisällön aivan väärin tai sitten potentiaalin työantajan mieli oli vaihtunut viikossa: työntekemisen ehdot ja sisältö olivat muuttuneet vähemmän houkuttaviksi.

Luvassa olisi siis ollut kuuden kuukauden ”pimeä putki”: neljän tunnin työmatka + kahdeksan tunnin työpäivä + kahdesti viikossa vielä lähiopiskeluillat päälle. Neljännesvuosisata sitten olisin tuohon ryhtynyt, nyt pelin vihelsi poikki Herra. Ihana aviomieheni sanoi, että tuohon sinä et sentään ryhdy!

Ei siis tullut takkia, eikä tarkalleen ottaen edes tuluskukkaroakaan – vanhaa kansansatua mukaellen.

Hiiri kissan räätälinä

Kassu Kissala murehti
risaisia housujansa,
takki rääsyksi kulunut,
liivit aivan kunnottomat.
– Kuluneita on kuteeni,
valmistutan vaatteet hienot.
Mistä räätäli etevä
löytyisi nyt neulojaksi?

Herkko Hiirelä asusti
siinä Kassun naapurina.
Räätäli on harjaantunut,
neulan käyttäjä etevä.
Hyvin ommella osasi,
taiten pisti kiinni nauhat
saumat ommella osasi,
napit neuloi neuvokkaasti

Sakset Herkolla terävät,
mittanauha kaulallansa,
rillit pyöreät nenällä,
sormustinkin sormessansa.
Istui pöydällä pitäen
ommeltavaa hyppysissä.
Siinä tarkasti tikaten
se saumat lujimmat laati.

Tulee Kassu jo tuvalle
kainalossa kangaspakka,
vaatelaatua parasta,
silkkiä lie hienonlaista.

Herkko kuulehan minua,
töitä sulle tarjoaisin,
puvun mulle jos tekisit,
sinut siitä palkitsisin.

– Toki ommella haluan
puvun hienon naapurille.
Saat sen huomenna hakea,
sitten illan saapuessa.

Kassu saapuikin ajoissa,
hiiri istui neulomassa.
– Eipä riittänyt puvuksi
silkkikangas kiiltäväinen,
takki kuitenkin tulisi,
ompelen sen mielelläni!

– No, takki ompele sopiva,
housut vanhat kelvannevat,
sitten huomenna hakisin
nutun kauniin harteilleni.
Saapui Kassu taas tuvalle,
Herkko vielä ahkeroitsi.
Katsoi Kassua varoen:
– Eipä riittänyt tavara,
takin hienon tarpehiksi,
mutta liivit kai tulisi,
sievät, kissalle sopivat.

Kassu hiukan kiivastuen
sanoo Herkolle hymyttä:
– Jos teet liivit laatuisammat,
sopii sellainen somasti.
Huomenna tuun noutamahan,
taasen illan tummuessa.

Tuli ilta taas ihana,
Kassu naapurin luo saapui,
oli tiukka ja totinen:
– Joko on liivit valmihina,
kevätjuhlat on tulossa?

Herkko lakkaa neulomasta:
– Hyvä naapuri, valitan!
Eipä liiviksi levinnyt
silkkikangas kirjavainen,
mutta kukkaron korean,
voisin sulle neuloskella.

Kassu harmista murahti,
hiirtä tassulla tavoitti.
Herkko piilohon livahti,
harmiansa Kassu itki.

Siitä saakka on kisulit
hiiriä vain saalistellut.
Kissat kyttäävät kololla,
milloin hyppää hiirulaiset.
Nepä nappaavat nätisti
terävillä kynsillänsä
makuherkuksi hyväksi
mieluisaksi eineheksi.

Mutta eipä muuta kuin eteenpäin (en nyt jaksa viitata siihen klisee-mummoon). Ehkä nyky-Suomessa työttömiä voi ajatella todellisena paaria-luokkana, jota voi kohdella suunnilleen miten tahansa. Toisaalta, itsetuntoani hivelee se, että vielä viisikymppisellekin tarjotaan työpaikkaa!

Muuten oli mielenkiintoista käydä pääkaupunkiseudulla pitkästä aikaa. Vaikealta tuntui uskoa, että vielä puoli vuotta sitten asuimme viikot Espoossa ja että kävin maanantaista torstaihin Kampissa töissä (perjantait ah, Aurajoen rantamilla). Juice Leskistä siteeraten (ja mukaellen) paras paikka Helsingissä on raide, jolta Turun-juna lähtee. Mutta miksi näin pienessä maassa työpaikat, liike-elämä ja tietyssä mielessä myös valta keskittyvät yhteen taajamaan?