Tämän kirjoituksen otsikko olisi yhtä hyvin voinut olla ”Huolensa kullallakin”, koska kimmokkeen sain rakkaalta aviomieheltäni. Hän on nimittäin päättänyt nimetä – jos nyt joku sattuisi kysymään – suurimpana huolenaiheenaan nyky-Suomessa posessiivisuffiksin katoamisen äidinkielestämme. Suhdannebarometri- ym. kyselyjähän nyt tehdään viikkotahtiin, mutta jostakin kumman syystä emme edusta mitään kohderyhmää. Kukaan ei kysy meiltä mitään, vaikka vastauksia olisi valmiina tuutin täydeltä!

Kieltämättä mieheni huoli possesiivisuffiksin kohtalosta ei ole tyhjästä syntynyt. Sähköisen median suurkuluttajina (lue: istumme erittäin keski-ikäisesti ilta toisensa jälkeen sohvalla vahtaamassa televisiota) suomen kielen rapautuminen ei ole voinut jäädä huomaamatta. Välillä se ärsyttää enemmän, välillä vähemmän. Tätä köyhtynyttä kielenkäyttöä sivusin jo edellisessä kirjoituksessani, joten annanpa asian nyt jäädä Herran haltuun.

* * *

Syksyllä on jokin merkillisesti herkistävä vaikutus Rouvaan. Nuorena neitona auskultoin opettajaksi, ja opintojakso alkoi juuri syksyllä. Yhden näyte-esityksen teemaksi olin saanut jotakin sadonkorjuuseen liittyvää. Olin miettinyt esitykseni loppuhuipennusta pitkään, ja lopulta sitten keksin siteerata Eino Leinoa (tosin nyt tulee mieleen Jukka Virtasen toteamus ”sitaatti, tuo älyn loistava korvike”, mutta menköön nyt tämä tarina). Tässä siis ote ”Väinämöisen laulua” tämän höpinän päätteeksi:

Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
Yks kevään riemu
ja toinen kesän
ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu.
Kyntää, kylvää,
korjata kokoon,
levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.

Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
Yks sydämen suru,
elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru.
Ystävä pettää,
elämä jättää,
taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.

* * *

Kas näin. Opetustaito arvioitiin tuosta huolimatta erinomaiseksi, josta en ole ymmärtänyt iloita aikoinaan ja joka ei enää lämmitä mieltä.

Auskultointi sinänsä oli herpaantumatonta keskittymistä vaativa elämänjakso; kuljin jonkinlaisessa sumussa nuo kuukaudet. Asuin Töölössä rauhallisella alueella, mutta kerran lähtiessäni yliopistolle törmäsin ekshibitionistiin. Ukkeli heilutteli vehjettään kotitaloni portaikossa ja oli asettautunut niin, että vanhanaikaista hissin tuplaovea sulkiessani pippeli heilui silmieni tasalla. Meni tovi ennen kuin tajusin mitä näin. Ja sitten tuli kiire! Juoksin varmaan seuraavaan kortteliin asti ja kirosin mielessäni, ettei mikään niistä lukuisista leikkimielisistä lauseista, joita ystäväpiirissä näitä tilanteita varten oli heitelty, palutunut mieleen.

Lienee parasta päättää muistelot tällä erää tähän…