– nimittäin Liisa Keltikangas-Järvisen kirja ”Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot” (WSOY, 2010). Nyt vasta sain aikaiseksi tilata kirjan kirjastosta, vaikka sen perusteella kirjoitettua artikkelia riemuissani siteerasin täällä blogissa joskus alkusyksystä. Kirja muuten käsittelee nimeään laajemmin työelämän nykyilmiöitä, muun muassa narsismia ja aggressiivista työotetta.

En ollut milloinkaan aiemmin tullut ajatelleeksi, että aggressio nopeuttaa asioiden tapahtumista, ja että malli siihen opitaan jo vauvankopassa. Kun pikkuinen oikein huutaa, eli toimii aggressiivisesti, ilmestyvät vanhemmat pikavauhtia paikalle ja hoitavat huudon aiheuttaneen ”tapahtuman”. Kun pomo työpaikalla huutaa, pyrkivät alaiset hoitamaan ”tapahtuman” pois päiväjärjestyksestä mahdollsimman nopeasti.

No, tämähän on sinänsä ihan hyvä juttu, mutta jos aggressio jää työpaikan pääasialliseksi toimintamalliksi, on sillä taipumus valua alaspäin organisaatiossa ikäänkuin hyväksyttynä toimintamallina. Etsimättä tulee mieleen vanha tarina siitä, kun isäntä haukkui emännän, emäntä piian, piika lehmän ja lehmä potkaisi koiraa, joka puraisi kissaa jne. Ainakin itselleni tuo ehti tulla muutamissa työpaikoissa tutuksi tavaksi toimia. Ja aika usein olin tuon tarinan lehmän ja kissan välimaastossa!

Narsismi taas on niin vakava aihe, etten siitä oikein tohdi mitään lausua. Jokainen, joka on kerran törmännyt narsistiin, tietää, mistä on kyse.

Ihastuin Keltikangas-Järvisen ajatukseen työelämän eettisistä normeista. Siteeraan suoraan, jotta teksti tallentuu itsellenikin: ”Usein puhe sosiaalisista taidoista tarkoittaa työelämässä mieluummin eettisiä normeja kuin varsinaisia sosiaalisia taitoja, mutta nykyaika vierastaa moraalista ja etiikasta puhumista ja puhuu sen sijaan mieluummin persoonallisuudesta. Voidaan kyllä puhua yhtiön tai konsernin eettisistä tavoitteista, mutta eettisyyden pohtimista vierastetaan, kun puhutaan työntekijöistä.”

”Monet työilmapiirin ongelmat kuitenkin vähenisivät, kun persoonallisuuden sijasta alettaisiin puhua lojaalisuudesta, solidaarisuudesta, hyvästä käytöksestä ja toisen ihmisen oikeuksien kaikenpuolisesta kunnioittamisesta. Sosiaalisuuden sijasta tulisi puhua velvollisuuden- ja vastuuntunnosta ja työpaikalla vaadittavasta käytöksestä. Jos työpaikan kulttuuri sallii huonon käytöksen ja asettaa tuloksellisuuden ja menestymisen keinojen edelle, ei työilmapiirin ongelmia ratkaista valitsemalla töihin sosiaalisia ihmisiä, vaan luomalla työpaikalle käytössäännöt. Niihin kuuluu sellaisia asioita kuin kohtelias käytös, toisen arvostaminen ja nollatoleranssi toisen työn vähättelyä ja pahan puhumista kohtaa työpaikkakiusaamisesta puhumattakaan.”

Keltikangas-Järvisen mainio havainto on, että nykypäivän työyhteisöissä kaiken pitäisi sujua kuin tanssi, sillä työpaikoillahan on vain sosiaalisia ihmisiä. Kukapa uskaltaisi työpaikkahaastattelussa kuvata itseään toisin kuin ”olen sosiaalinen ihminen ja tulen kaikkien kanssa toimeen”!

No, voin kertoa, että minä. Sanoin työpaikkaa hakiessani psykologin haastattelussa muutama viikko sitten, että esimerkiksi en paljonkaan perusta ryhmätöistä (voisiko ihmisvihamielisyyttään kummemmin ilmaista?). En muuten saanut työpaikkaa! Oma kokemukseni on kuitenkin se, että ryhmätöissä keskimäärin yksi tekee työt (= usein työryhmän sihteeri) ja muut heiluttelevat jalkojaan ja puhuvat potaskaa. Voi tietysti olla, että minun ikäluokkani ehti kyllästyä ryhmätöihin jo peruskoulussa, jota taas puskettiin 1970-luvun alussa läpi ja jonka ”pyhiin” metodeihin ryhmätyöt kuuluivat.

Mutta juu, näissä mietteissä tänään. Ylihuomenna aloitan Ideasta yrittäjyyteen -kurssin, joka toivottavasti tulee palvelemaan tarkoitustaan. Tuo edellämainittu psykologi nimittäin totesi, että minulle sopii työ, jota teen yksin. Tai että siis tuo ominaisuus nousi johdonmukaisesti esiin kaikissa persoonallisuustestini osioissa. Olen ihan samaa mieltä itseni ja psykologin kanssa!